monimutkaisen elämäntilanteen perässä pysyminen vei ajan ja järjen, ja siksi tää blogi pääsi autioitumaan.
Mutta tunsin palavaa tarvetta jakaa teille asian joka terrorisoi mun jokapäiväistä selviytymistä, siksi kirjotan tätä puhelimella.
Harva tietää.
Niin harva tietää.
Mutta kerron silti.
Kliseisesti sisällytän tärkeän toiveen ja neuvon tähän tekstiin.
Syömishäiriöiset nostetaan jalustalle. Heitä ihannoidaan ja ylistetään, koska ajatelkaa nyt minkälaisten asioiden kanssa je painivat.
Miksi näin? Elämä syömishäiriön kanssa on vaikeaa.. mutta ootko koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka vaikeaa on elämä sen jälkeen?
Omalla kohdalla voitin anoreksian yksin, ilman minkäänlaista apua tai ammattimaista ohjeistusta. Mutta nyt, kun paino on takaisin normaalissa, siitä seurasi kaksin verroin vaikeuksia.
Kun menetin mun "hyvän" (en todellakaan sano, että anorektinen kroppa olisi kaunis) vartalon, menetin samalla elämänhalun. Ajattelin, että kova työ meni hukkaan. Nythän oon ihan yhtä läski kuin alkuvaiheessa.
Mun paino asiat on kunnossa, mutta mun jokapäiväiseen elämään kuuluu itkua, vihaa, halveksuntaa ja häpeää itteäni kohtaan. Syöminen saa mut tuntemaan oloni heikoksi, turhaksi, mitättömäksi. Miksi mä ees elän täällä, jos en pysty ees elämään laihana?
Vihaan itseäni, enemmän kun ton takia, sen takia että ajattelen noin. Tiedän tasan tarkkaan kuinka naurettavaa ja typerää se on, halveksun itseäni sen takia. Mutta en voi sille mitään. Lienee turha edes mainita, miltä syöminen tuntuu.
Jos joku mainitsee painon, alan ajatella pakkomielteisesti asiaa. Pinttynein asia, joka valtaa koko mielen ja kehon: minä olen lihava, minä olen turha.
En näytä sitä, koska enemmän kun mitään muuta, häpeän ja inhoan sitä, että joskus alotin laihduttamisen. Se on naurettavaa. Typerää.
Heti kun parannuin, sain uusia kavereita, ja hetki sitten oon löytänyt aitoa rakkautta mun ympäriltä. Kukaan ei rakastanu sitä luukasaa.
Miksi sitten en oo tyytyväinen itseeni?
Koska elän yhä, joka päivä syömishäiriön haamu harteillani.
Siksi nyt, mä sanon sille harvalukuiselle kuulijamäärälleni: jos on vielä edes pieni mahdollisuus palata takaisin: tee se nyt. Et pilaa elämääsi syömällä, vaan jättämällä syömättä. Ihmiset kaikkoaa ympäriltäs. Saat ikuisen taakan. Maineesees jää tahra.
Kaikilla, joilla vielä on mahdollisuus valita..
..ajatelkaa järjellä, eli valitkaa normaali suhde ruokaan.
Myönnän sen heti alkuun, en oo koulutettavaksi luotu ihminen. Tiedän että sinänsä asennekysymys mutta en tiiä mitä mustaa magiaa se tarvittee että tähän päähän saa jonkinlaista opiskeluintoa taottua :D
Mutta yritän nyt kuitenkin pärjätä ainakin valinnaisaineissa, tiiän että yhtäkään kymppiä mulla ei tule enään todistuksessa olemaan.. eiköhän tää mun käyttäytymiseni ja läksyjen laiminlyönti hoida sen homman, heheh.
Mutta mun asenne koulunkäyntiin on lähinnä se, että jos saan kasin olen ylpeä itestäni, seiska on myös ihan hyvä, kutonen kielii skarppaamisen tarpeesta paitsi tietyissä aineissa. Kiitettävistä ei tarvitse mainita.
Mutta niin, asia joka ei ole mun päätettävissäni on kuitenkin nyt se, että koulu ja elämä jatkuu joka tapauksessa. Eikä tää nyt niin kamalaa ole.
Aihepiiriä käsitellessämme tässä joku s4 laadun kouluselfie.
Ajattelin vietellä tässä iltaa (tai normaaleille ihmisille aamuyötä) niin, että ensin kirjoittelen hetken mun tarinaani josta luulen että laitan pienen pätkän tämän postauksen loppuun, sitten kattelen hetken Frendejä ja voishan sitä sitten seilailla sinne paljon puhutuille höyhensaarille.
Sain kaverin kanssa vaihdettua meidän valinnaisliikunnan tietotekniikkaan, jippii! Ja meidän nykyinen favorite opettaja (seiskalla se oli semmonen komistus joka oli harmi kyllä sijainen) opettaa meille nyt siis sitä myös.. että ei tässä nyt pelkkää alamäkeä ole tämä kouluilukaan.
Olin perjantaina Annin kanssa Seinäjoella, mutta mulle nyt ei tällä kertaa tarttunut mukaan mitään. Mutta mukavaa oli, syötiin vähän liikaakin ja sitten mentiin tekemään omalaatuista sukupuuta Annin luo.
Niin joo, tiedän että oon aika nuori bloggaaja, mutta mun elämään on sisältynyt aika paljon kaikenlaista ja nyt onneksi alkaa vihdoin tuntua että meno pikkuhiljaa tyyntyy. Ja kaikenlainen kirjoittaminen on ollut mun juttu aika kauan, mutta oon nähnyt vaivaa sen kehityksen eteen, ja vaikka mun tekstit on vähän laaduttomia, niin elän toivossa että jokupäivä handlaan tämän taidon salat. Nuo kuiskimisia postaukset on sitten semmoisia runollisempia mietintöjä. Jos et ole semmosiin päin niin kannattaa jättää lukematta.
Hmm, kun nyt kerran aloitin, voishan sitä vähän kertoa mun mielenkiinnon kohteista yleensäkkin.
No aiemmasta postauksesta kaikuu mun suhde musiikkiin. En pidä itseäni mitenkään hyvänä laulajana, sitäpaitsi jos esim kaverin kanssa hoilaillaan niillä tai jossakin muualla niin en taida muistaa yhtäkään kertaa kun olisin tosissani laulanut, en tiiä mikä siinä on mutta en vaan uskalla laulaa "aidosti" niin, että mut kuullaan. Yksin ollessani kyllä laulan paljonkin ja mulla on omat metodini siihen, että miten saan äänen kiertämään seinistä niin, että kuulen miltä mun ääni suurinpiirtein kuulostaa muitten korviin.
Oonko ainoa, jota ei kiinnosta kuulovaurion riski siinä vaiheessa, kun haluaa sulkea todellisuuden jonnekkin muualle? Mulla nääs on vaarallisen usein musiikit niin kovalla kun mahdollista korvilla, ja vaikka se vähän vihloo tärykalvoja niin mun mittapuullani se on worth it.
Kaikenlainen taide nyt muutenkin on sydäntä lähellä. En usko olevani hyvä missään mutta se ei estä mua tekemästä asioita joista tykkään, mulle lopputulos ei ole se tärkein, vaan se poissaolon tunne kun sitä tekee. Kun saa keskittyä vaan siihen ja unohtaa kuka on ja mitä ympärillä tapahtuu. Mulle maalaaminen, laulaminen, näytteleminen, piirtäminen, kirjoittaminen, tanssiminen, maskeeraaminen, ja sitten semmoinen mun oma transsini (se kun en tee yhtään mitään, olen vaan joko silmät kiinni tai yhtä pistettä tuijottaen paikallani) on portteja siihen tilaan, toisaalta viimeksi mainitussa se ei mene ihan niin koska ajatukset huutaa ja kirkuu korvien välissä silloinkin.
Eikös se niin mennyt, että elämä on kuin ruusuilla tanssimista, näyttää helpolta mutta pistelee niin perkeleesti?
Kiitos ♥
"Mulla oli tapana juoda joka aamu mukillinen rypsiöljyä. Meillä oli
aina rypsiöljyä, ja aika usein siihen se jäikin. Jouluna isä saatto ostaa mulle
oliiviöljyä." Mimi nauroi.
Poika pysähtyi hetkeksi. "Siis.. mukillisen rypsiöljyä?"
"Joo. Ja sillointällöin isä löysi jostain mansikoita, ja uppopaisto
niitä. Ne oli ällöttäviä, niistä tuli ihan pehmeitä ja lötköjä."
Poika nauroi. "Koppi!" hän huusi ja heitti Mimille suuren
omenan ja appelsiinin.
"Sori, mulla ei ole oliiviöljyä." Mimi ei ollut koskaan
osannut ottaa koppeja kovin hyvin, joten kaivoi nyt appelsiinia sängyn alta.
"Ihan hyvä vaan."
Ujostelen mielettömästi ite sen tuottamista, mutta harjottelen kyllä laulua ja oon kuorossa, ja lisäksi tanssiminen on mielettömän tärkeetä mulle.
Mutta nyt päätin tehä näin:
Listaan tähän biisejä, jotka on mulle jollakin lailla tärkeitä. Selitän lyhyesti joka kappaleen jälkeen, miten ja miksi. Yritän välttää laittamasta liikaa kappaleita samalta artistilta koska muuten niin noh.. listasta tulisi pitkä.
Ja haastan kaikki jotka tän lukee ja omistaa blogin, tehkää ihmeessä te samoin ! Ois tosi mielenkiintosta käydä kuuntelemassa teidän biisivalintoja :)
Niin joo ja kuunnelkaa ihmeessä edes pätkiä näistäkin jos ette tunne mua, koska en osaa kertoa itsestäni, musiikki osaa.
Biisit ei ole minkäänlaisessa tärkeysjärjestyksessä.
Sana - Ette ymmärrä
"Miks kaikki sanoo, et mun pitää olla vahva?
Miks se oon mä, jonka pitäs muka jaksaa?"
Kun kuuntelin tän ekan kerran, pysähdyin vaan ja keskityin kuunteleen. Ja Sana, minä ymmärrän ♥ oon huono pukemaan ajatuksia sanoiksi, näköjään jotkut kuitenkin tekee sen mun puolestani.
Marilyn Manson - Suicide is painless
"Is it to be, or not to be?
And I replied, oh, why ask me?"
En oo ikinä tykännyt tän biisin alkuperäisestä versiosta. En aluksi tiennyt että Mansonkin on tehnyt siitä versionsa, mutta kun sain tietää niin kuuntelin heti ja rakastuin kovaa ja nopeasti. Oon aina tykännyt biisin sanoista, mutta alkuperäsessä soittotyyli ei yhtään tue biisin ideaa. Onneksi tämä ihana mies pelasti taas päivän ♥
Marilyn Manson - Putting holes in happiness
"My death sentence is now a story,
Who'll be digging when you finally let me die?"
Voisin listata kaikki Mansonin kaikki kappaleet tänne, mutta sitä en kuitenkaan tee, lupasin itselleni että tää on viimeinen. Mutta sen silti sanon, että valitsin juuri tämän niistä monista, että rakastan vertauskuvia ja tää biisi on yks niistä joita löydän itseni kuuntelemasta aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Michael Jackson - The Earth song
"Did you ever stop to notice
All the children dead from war?"
Vähän sama juttu kuin aiemmassakin, voisin listata tähän kaikki Jacksonin kappaleet. Mutta tämä on mun lemppari. Miksi? Koska kaikkien ihmisten tulis kuunnella ajatuksen kanssa mitä Mikke yrittää meille kertoa..
Mc Mane - Pahoinvointivaltio
"Sun pitää tajuta se, ajoissä nääksä
Kuinka elämä on ranteen ja partaterän päässä"
Aina kun mua ahdistaa niin löydän itteni tän biisin äärestä. Periaatteessa mun argumenttini siihen, että Suomea nimitetään hyvinvointivaltioksi.. valtio voi hyvin, kansa not that much.
Caitlin Crosby - Imperfect is the new perfect
"I'll shake my curves
And I don't give a fuck"
Jipii, synkkyys kaikkosi ! (hetkeksi.) Kaikki jotka on epävarmoja itsestään kuuntelee tämän kipaleen kiitos.. mulla itselläni on tosi huono itsetunto, mutta tämä biisi auttaa jotenkin edes piristämään.
Kanon Wakeshima - Suna no oshiro
"A world of darkness
A world of silence"
Mun lempibiisi Wakeshimalta. Jotenkin mun korvaan ihan mielettömän kaunis. Kappale kertoo ymmärtääkseni hiekkalinnasta.
Mc Mane - Jääkyyneleet
"Tai sitten sydäntä vai antaa vaiston viedä,
En mäkään silti ihan kaikkee täällä aio sietää"
Aina kun lainaan tätä kappaletta, se on aina nuo lauseet. Lähinnä neljän viimeisen sanan takia. Tää on taas yksi niitä biisejä, jotka kertoo mun elämästä sana sanalta aina vaan enemmän.
The Beatles - Let it be
"There will be an answer
Let it be"
Uskokaa tai älkää, joskus minäkin, tämän universumin synkin draamaqueen kyllästyn surullisuuteen, ja mua rupeaa ahdistamaan että perhana kun tekisi mieli ajatella hetken aikaa positiivisesti ja rentoutua. Tämä taitaa olla ainut biisi joka onnistuu piristämään mut uudelleen ja uudelleen ♥
Mikael Gabriel - Mun maailma
"Osa haluu painaa sut seinää vasten
Mut josset vastaan taistele oot ite siihen syypää"
Sen lisäksi että rakastan Miklua, tää biisi on mielettömän kaunis ja sen kuulee (ja keikalla sen myös näki) kuinka tärkee tää artistille itselle on, ja kyllähän toi itellekkin kolahtaa aika hyvin kohdalle.
Uniikki - Pätkätöis
"Mut pienen miehen unelmii, ei siin
Viel ku hampait harjates ylettäs tsekkaa peiliin"
Oon 155cm.. tarviiko mun perustella tarkemmin ?
Mc Mane - Ei voi huorasta tehdä prinsessaa
"Mä luulin tuntevani sut
Mut niin kai moni muukin täällä"
Okei. Myönnän. Oon kamala ihminen. Mutta jos joku oikeesti on tarpeeks kätevä saamaan mut halveksumaan itseään tarpeeksi, tää biisi soi.. luupilla mun korvissa.
Bon Jovi - I'm with you
"When hope is gone
And all you wan't is the truth"
En pysty enkä kykene. Purskahdan itkuun viimeistään kertsissä, ja siihen syypää on eräs ihana ystävä joka mulla on ja mahdollisesti lukee tätä. Semmonen pieni ele ku tän biisin linkkaaminen mulle joskus aiheutti sen et aina ku kuuntelen tän aattelen vaan sitä että tää ystävä tukee mua aina, ja muistelen kaikkee mitä oon hälle saanut kertoa. Kiitos rakas ♥
Skrillex - Kill everybody
"L-o-v-e, L-o-v-e,
I wan't to eat your heart"
Mua naurattaa että lainasin juuri sanoja Skrillexin biisistä. Noh.. tää on toinen biisi mikä piristää, tai muutenkin Skrillex, koska mun mieleen tulee aina Sonnyn kasvot ja asdfghjk olen rakastunut.
Mulla ois vielä ihan mielettömästi biisejä, mutta lopetan nyt, koska elän toivossa että kuuntelitte edes jonkinlaiset maistiaiset kaikista hehe. Ehkä joskus teen näitä lisää juuri siksi että kappaleet ei tuu loppumaan kesken.
Maa makaa kuunnellen metsänsä hiljaisuutta tyynen yön syleilyssä.
Hämärä huone ympärilläni istun tietokoneen näytöstä lähtevän valon tiellä ja näpytän päästäni sanoja näytölle.
Vilkaisen puhelinta jossa ei näy mitään. Tuntuu, kuin koko maailma olisi unessa. Minä pienen maailmani myrskyissä en saata nukahtaa, kun ajatukset kuiskivat minua valveille. Mitä enemmän taistelen vastaan, sitä enemmän ne korottavat ääntään kunnes huutavat pääni sisällä.
Tutkin mietteitäni.
Muodostan äänettömästi huulillani lauseita. Huomaan sormieni siirtävän aatteeni näytölle, mutta pyyhin sen pois.
Kirjoittaminen on vaikeaa.
Puhuminen ylivoimaista.
Pelkäänkö aurinkoa, valoa, maailmaa?
Vastaus on ei.
En kaikkoa maailmaa saati aurinkoa tai sen valoa.
Arkailen ihmisiä. Kaikkoan katseita. Kammoan kontakteja.
Olen heikko.
Vastukseni liian ylivoimainen.
Vaikka ainut viholliseni olen minä itse.
Pystynkö taistelemaan?
Haluanko kamppailla?
Vai olenko jo liian väsynyt odottamaan?
Kuiskimisia pimeässä.
Minuutit kulkevat kepeästi soljuvan hiljaisuuden viileässä virrassa.
Tuuli alkaa herätä ja nousta esiin kätköstään.
Se niiaa puita tanssimaan kanssaan.
Hämärä on pimeyden lapsi.
Siinä kumpuaa sama turva taikka sama uhka.
Mutta hämärä pelkää.
Se arkailee astua esiin kaikessa voimissaan, joten antaa valolle tietä.
Ja valo sotkeutuu hämärän helmoihin, ja vetää sitä kauemmaksi pimeydestä.
Mutta jossain vaiheessa hämärä nostaa päänsä.
Hämärä häätää valon helmastaan.
Valo hellittää otteensa ja hiljaa hälvenee antaakseen hämärälle tilaa avata siipensä.
